Se tanssii sittenkin

Tahdon Fazerin sinistä ja täytelakuja.

Siinä oli se olennainen osa, mitäs sitten?

Täällä sataa lunta. Ihan vain muutamia hassuja hiutaleita, joista tuskin on aamulla mitään jäljellä. Kylmänhuuraisen ilman saattelemana olo on kuin Suomessa marras-joulukuisina myöhäisiltoina. Tuntuu että kesä on kauhean kaukana, vaikka ensi viikolla on jo maaliskuu. Hassua, miten mieli elää sen mukaan, mitä Suomen vuodenaikoja ympärillä on näkevinään. Alkuviikosta täällä oli niin keväistä, että paikalliset kulkivat jopa t-paidoissa. Silloin kesä tuntui olevan ihan nurkan takana. (Ei kuitenkaan ollut niin lämmin, että t-paidassa oikeasti huvittaisi kulkea... Kummia nuo britit.)

Kävin taas lauantai-illan ratoksi tanssimassa vähän Scottish Reelingiä. Yliopiston kerho eli society siis kyseessä (olenko kertonut näistä blogissa jo vai vain kirjeissä?). Tanssitaan skottilaisia kansantansseja. Niissä pyörähdellään paljon ja liikutaan ympäriinsä monimutkaisen näköisinä muodostelmanvaihtelukoreografioina. Näitä tansseja ei voi siis tanssia yksin tai parin kanssa, vaan useimpiin tarvitaan vähintään kuusi osallistujaa (=kolme paria), jotta peruskoreografia saadaan suoritettua edes kerran läpi. Yleensä tanssi vielä liikkuu oikealta vasemmalle kahden kasvokkain seisovan ihmisrivistön parissa (tai miesten puolelta katsottuna vasemmalta oikealle) niin, että kun koreografia on suoritettu, se liikahtaa yhden pykälän eteenpäin ja toistuu sitten uudelleen. Liukuhihnatyyliin, ja musiikki on melko itseään toistavaa, kuten kuvitella saattaa. Mielenkiintoista. Vähän haastavaakin, minä kun en koskaan tanssinut wanhoja. Mutta niinä hetkinä kun pysyy edes jotenkin kartalla - oikein miellyttävää.

Pitäisi tiskata astiat

Olen siinä käsityksessä, että useampikin lukija odottaa innolla näkevänsä valokuvia tässä blogissa: kaupungista, yliopistosta, asunnostani ja niin edelleen. En ole valokuvaaja enkä edes kovin innokas harrastaja, mutta haluaisin mieluusti tarjota muutaman otoksen siitä huolimatta. No enpä voi. Otettuani kameraani muutaman keskinkertaisen kurjan ja heilahtaneen kuvan, joista hyvällä tahdolla olisi voinut saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä kulloinkin on yritetty kuvata, yritin siirtää näitä kuvia tietokoneelleni ja törmäsin samaan ongelmaan kuin vuosi sitten. Silloinhan lakkasin käyttämästä koko kameraa ja unohdin ongelman tyystin. En siis saa kuvia kamerasta ulos. Kone herjaa vain I/O Erroria, ja sehän nyt ei sinänsä kerro ainakaan minulle mitään ongelman todellisesta syystä tai kohteesta. Turha siis niitä kuvia odotella ihan lähiaikoina, tai ehkä koskaan.

Jos haluatte tietää, missä asun, googlettakaa Pentre Jane Morgan. Jos haluatte tietää, missä opiskelen maanantaisin, googlettakaa Aberystwyth Old College. Joo, se on hieno paikka. Siellä voi katsoa ikkunasta merta kun istuu luennolla.

Tällä viikolla olen syönyt aika paljon kanasalaattia mutta en vielä ollenkaan perunalastuja. Olen mennyt aamuyhdeksältä workshopiin ja piirtänyt suurelle paperille kuvan omasta kehostani sellaisena kuin sen läsnäolon tunnen (punaista vahaliitua ja paljon päällekkäisiä viivoja, vähän sinistä, ei kasvoja). Olen yrittänyt lukea artikkeleita ja huomannut jonkin muun tekemisen sittenkin tärkeämmäksi juuri sillä hetkellä.

Suunnittelen viikonloppumatkaa Cardiffiin yhden tamperelaisen vaihtarin kanssa. En tiedä, mitä Cardiffissa on, mutta haluan ottaa selvää.

Olen saanut kirjeitä ja kortteja ja paketteja ja ne kaikki ovat ilahduttaneet minua aivan suunnattomasti. Ruista! Oi kyllä! Salmiakkisuklaata! Oi kyllä! Kiitos, rakkaat.

Minun orkesterillani on konsertti juuri tällä hetkellä. Tuntuu että olen väärässä maassa. Mutta kalenterissani on olemassa kesäkuu joten pakko kai uskoa, että sekin on vielä joskus edessä.

Ruoasta lyhyesti

Jääkaappimme ja pakastimemme lakkasivat eilen toimimasta. Näin ulkomaalaisena olen sysännyt vastuun asian selvittämisestä paikallisille kämppiksilleni. Menetin kaksi mikroateriaa, avaamattoman paketin juustoa, lähes täyden voipaketin ja kaksi jogurttipikaria. Kaiken muun söin vatsanpurujen uhallakin, koska ärsytti ajatus siitä, että ruokaa menisi hukkaan vain siksi, että brittiläiset eivät oikein hallitse näitä sähkölaiteasioita.

Nyt minulla on sitten aamupalaksi, öh, Nutellaa ja jotain pussikeittoja.

Kämppikseni syövät huomattavan paljon mikropizzoja. Ylipäätään brittien ruokailutottumukset ovat sensuuntaisia, että tulee itselle terveellinen olo. Kuka tahansa minut tunteva tietenkin tietää, etten syö kovin terveellisesti, joten päätelkääpä siitä sitten, miten britit syövät. (Tai odottakaa, että joskus tulevaisuudessa saan aikaiseksi kirjoittaa aiheesta perehtyneemmin. Eipähän tarvitsisi päätellä ja arvailla.)

Ilmassa viipyy sumu

Olen ihmetellyt reiällistä uunipeltiä. Olen paistanut sillä pizzan, joka maistui juustohampurilaiselta (niin kai oli tarkoituskin, mutta olisin pitänyt enemmän pizzan makuisesta pizzasta). Olen päättänyt pitäytyä mikroruoissa, kun uuni on onnistunut kenties likaisuutensa vuoksi aiheuttamaan keittiöön samankaltaisen sumuisuuden kuin pihateille usein lankeaa.

Olen ylittänyt kävelysillan niin monta kertaa, etten niitä osaisi laskeakaan. Olen kirjoittanut seinäkalenteriini pieniä numeroita - juoksevia numeroita, tänään on päivä numero 16. Päiviä minä kyllä osaan edelleen laskea, vaikka kävelysillan ylityksiä en.

Olen katsellut vierestä, kun kämppikseni ovat aulassa valmistelleet keijuasujaan teemajuhliin. Olen juossut postilaatikolle, jotta kirjeeni ehtisivät matkaan vielä samana iltana. Olen vetänyt violetit kuulokkeet korvieni yli ja kävellyt saappaat jalassa lätäköihin musiikin tahtiin.

Olen haaveillut kesästä aika paljon.

Miss Mila Heinanen

Paikallisen tavaratalon Matalanin kanta-asiakaskortissa lukee nimeni otsikon ilmoittamassa muodossa. Jos luet tätä blogia siksi, että olet lähdössä vaihtoon Aberiin, niin vinkki: Matalanista saa halvalla näppärästi esimerkiksi astiat ja peitot.

Minulla ei ole koskaan ollut niin paljon salmiakkia kerralla kuin nyt: pussi salmiakkiaakkosia, Salmiakki Mix -pussi ja kaksi Fazerin salmiakkiaakkosrasiaa. Kaikki nämä paljastuivat samasta paketista villasukkien kanssa. Kiitos Aili <3

Ajattelin pestä tänään pyykkiä, mutta en sitten näköjään pessytkään. Olen kyllä päässyt niinkin pitkälle, että kävin ostamassa pyykkituvalla sijaitsevasta automaatista sipsejä itselleni. Toissapäivänä.

Vielä pitäisi keksiä, mitä yhden ja kahden pennyn kolikoilla on tarkoitus tehdä. Niitä nimittäin puskee vaihtorahaksi joka tuutista. Kuuluuko niillä maksaa? Tulisi jotenkin epäkohtelias olo jäädä laskemaan kassalla yksipennisiä.

Lokit kiertelevät talojen yllä

Kirjoitan kortteja ikkunalaudalla ja katson lokkeja. Talojen välistä näkyy viipale merta. Juoksen portaat toiveikkaana, kun näen postinkantajan lähestyvän. Tänään se ei ole turhaa.

Keitän muumiteetä. Se teepussi on rantautunut luokseni tutuimman käsialan peittämän kirjeen välissä. Kämppikseni ilmoittaa rakastavansa muumeja.

Kalenterin juoksevissa numeroissa tämä päivä on numero 11.

En tiennytkään, että runebergintorttuja voisi olla ikävä.

Vihreiden banaanien ohessa

Perunalastuja ei täällä saa yli 100 gramman pusseissa. Ne 100 gramman pussitkin ovat kalliita ja näyttävät siltä, että niitä ostavat lähinnä ruokahifistelijät. Sen sijaan tavanomainen pakkaus on valtava säkki, jonka sisällä on yleensä kuusi 25 gramman perunalastupussia, joskus useampikin, jopa parikymmentä. Eli pussien sisällä on toisia pieniä pusseja, maatuskatyyliin. Voisiko enää pahemmin pakkausmateriaalia heittää harakoille? Hyvä on, paikalliset syövät noita pieniä perunalastupusseja lounailla. Mutta kyllä suomalaisesta tuntuu absurdilta, kun vaikkapa sunnuntaiaamuna huomaa, että keittiössä lojuu kämppisten edellisiltaisten juhlien jäljiltä lukuisia 25 gramman sipsipusseja tyhjinä tai puolityhjinä. Eikö niitä pakkauskokoja voisi olla useampia, eri tarkoituksia varten?

I Can't Believe It's Not Butter ei maistu voilta, vaan voinmakuisilta popcorneilta ilman sitä popcornia. Juustoksi leivälle minulla on cheddaria mutta haluaisin portsalutia.

Jotain positiivistakin löytyi onneksi tänään keittiöstä: siivoavia kämppiksiä! Lauantain jälkeen ruokapöytä on ollut kroonisesti pelikorttien ja kertakäyttömukien peitossa, sietääkin siivota. Vaikka syönkin yleensä oman huoneeni rauhassa eikä minua sinänsä häiritse tilanpuute keittiönpöydällä, on jonkinlaisen yleissiisteyden keskellä silti miellyttävämpää elää. No, nyt on kuulunut imurin ääntä ja tiskivuoret ovat kadonneet. Lisäksi minulle herui laajalti sympatiaa, kun kerroin, että luentoni tänään oli Old Collegella eli ei pääkampuksella, joka on viiden minuutin päässä, vaan alhaalla merenrannassa, niin että palatessa täytyy nousta tuo jokaiselle Aberissa käyneelle tuttu jalkalihakset tuhoava mäki.

Kebab on täällä kelvollista, mutta ei voita Laukaan Kebab Pizzerian kebabrullaa. Kebab-myyjä on kuitenkin ensimmäinen, jolta olen saanut kuuluisaa brittiläistä asiakaspalvelua kunnollisine 'darling'-lisäkkeineen. Kaikkialla muualla on ollut tarjolla tavanomaista tylyyttä. Olen ollut vähän pettynytkin. Neljällä ja puolella punnalla kuitenkin sain paitsi pitakebabin, myös osan uskostani brittien hyvyyteen takaisin.

En kyllä muista nähneeni yhtäkään brittiä juomassa teetä. Harmittaa. Onko kyseessä jokin salaliitto, väärinkäsitys vai olenko vain puusilmä?

Ghost Path

Aberystwythistä kulkee rantaa seuraillen Borth-nimiseen kylään jonkinlaiseksi patikointireitiksi tarkoitettu Coast Path.

Jos näkisitte ne jyrkät kallionkielekkeet joita polku seurailee, käyttäisitte itsekin otsikkoon vääntämääni nimitystä.

Aberin parhaat näkymäthän ovat yleisen mielipiteen mukaan Constitution Hillillä. Jos mihin tahansa kuvahakuun kirjoittaa 'Aberystwyth' (yrittäkääpä kirjoittaa se nopeasti ilman yhtäkään typoa), on melko todennäköistä, että saa eteensä juuri sellaisia perinteisiä kukkulalta otettuja kaupunki-meren-rannalla-kuvia. Polku Borthia kohti alkaa Constitution Hilliltä.

Tänään minun oli tarkoitus istua neljän seinän sisällä lepäämässä, mutta kun heräsin, aurinko paistoi. Muutin suunnitelmaani. Lähdin seikkailemaan. Iltapäivän aikana ehti oikein mukavasti kulkea mäkeä alas, sitten ylös Constitution Hillille ja sieltä polkua Borthiin asti. Coast Path on pituudeltaan viitisen mailia eli noin kahdeksan kilometriä, mihin laskettakoon mukaan rasituslisä siitä, että matka oli koko ajan ylä- tai alamäkeä.

Vasemmalla puolella oli lähes jatkuvasti kymmenien metrien pudotus. Merellä joku kulki rantaa myöten kanootilla, joka oli suunnilleen peukalonpään mittainen - kenties tämä auttaa polun korkeuden mittakaavan hahmottamisessa. Välillä polku oli pari metriä leveä, hiekkaa tahi nurmikkoa, ja välillä se oli mutainen, syväksi kovertunut ja niin kapea, että kenkäni hädin tuskin mahtuivat siihen vierekkäin. Rinteet olivat välillä lempeän loivia ja välillä niin jyrkkiä, että oli tartuttava ruohomättäisiin pysyäkseen pystyssä. Ylämäessä saattoi olla polvenkorkuisia portaita. Tuntui urheilulta. Minun lauantai-iltapäivässäni! Mitä kummaa!

Meri oli kaunis ja niin olivat myös jyrkänteet. Oikealla puolella polkua avautui vaihtelevia Wales-näkymiä: voi kuinka suuria niittyjä lampailla olikaan laiduntaa, laakeaa vihreyttä tähänkin aikaan vuodesta niin pitkälle kuin mäkisessä maastossa erotti. Jossakin siellä keskellä pieniä kivisiä mökkejä. Rantataloja ja vastaan käveleviä turisteja koirineen.

Coast Path on väsyttävä mutta kaunis. Jos korkeat paikat eivät pelota, sen kulkeminen on ehdottoman suositeltavaa. (Äiti, sinä et haluaisi.) Minun täytyy kyllä myöntää, että jos seuraisin jonkun toisen kulkua noilla kielekkeiden reunoilla - edes elokuvassa - olisin varmaan aivan kauhuissani. Nyt sellaista vaihtoehtoa ei ollut, kun polulla pääsi tasan eteenpäin ja taaksepäin enkä taaksepäin halunnut palata. Ja kuinka ollakaan - en pudonnut jyrkänteeltä eikä minusta tullut haamua.

Jotta lampaat eivät karkaisi kauas, polulla oli välillä portteja, jotka oli suunniteltu ovelasti niin toimiviksi, että lampaat eivät niistä vahingossakaan pääsisi kulkemaan, mutta kuka tahansa ihminen vaivatta. Malli oli sillä tavalla keskeltä liikkuva - vaikkei pyöröovimainen kuitenkaan aivan - että porttia ei voinut edes vahingossa unohtaa auki, koska se ei auennut vaan liikkui vain. En osaa selittää, tulkaa katsomaan. Mutta. Kuinka huomionarvoista! Ensimmäinen havaitsemani toimiva tekninen ratkaisu täälläpäin. (Ei, en aio vielä inistä vesihanoista, mutta kenties jonakin päivänä.)

Ostin Borthissa kolmioleivän. Siinä oli tomaattia, salaattia, pekonia ja majoneesia ja se maistui aivan jumalaisen hyvältä. Sitten palasin bussilla kotiin Aberystwythiin.

Tänään on perjantai

Tänään en ole tehnyt mitään, mikä vaatisi talosta poistumista. Se on ollut erittäin virkistävää. Olen istunut keittiönpöydällä odottamassa paahtoleipiäni ja ikkunasta on tullut riittävästi valoa korvaamaan kattolamput.

Postiluukusta putosi Laukaa-Konnevesi. Epäilenpä, että isälläni on jotakin tekemistä tämän asian kanssa. Ilahduin suuresti. Maailma tuntuu pienemmältä, kun paikallisuutiset kotikonnuilta tavoittavat kaukaisen saaren niin pienellä viiveellä, että lehti tuntuu vielä tuoreelta sormenpäissä.

Luin loppuun artikkelin, jonka lukeminen eilen väistyi elokuvan katsomisen tieltä. Minun piti kirjoittaa reflective journalia, mutta en tullut kirjoittaneeksi, ehdin kai ensi viikollakin.

Tänään aion istua iltaa muiden vaihtareiden kanssa ja ensi tiistaina pääsee testauksen alaiseksi kolmas society. Aion löytää oman paikkani, sellaiset ympyrät joissa pyöriessä en ole pitkästynyt ja pitkäveteinen.